Kriisipalaveri (1/8): Pelastuuko pesäpallo sattumalta?

Kahdeksanosaisen juttusarjan ensimmäinen osa. Tavoitteenamme on mullistaa pesäpallo ja tehdä lajista tasaisempi kuin maantie Seinäjoelta Vaasaan. Mukana myös nykytrendin mukaisesti salainen deittailuvinkki. Lue lisää täältä!


Pesäpalloihmiset ovat lähes poikkeuksetta lajiaan pyyteettömästi rakastavia ihmisiä. Pesäpalloon suhtaudutaan todella intohimoisesti. Kanavoimalla edes kymmenyksen pesäpalloon käytettävästä energiasta voisi tehdä ihmeitä, mutta toisaalta pienikin vieroittuminen kansallispelistämme kuulostaa jo ajatuksena takalaittomalta.

Herätin nykyisen mielitettyni mielenkiinnon aikoinaan kertomalla, että Etelä-Amerikka on mun toinen rakkaus. Kun vastustajatar uteli ensimmäisen rakkauden kohdetta, selittelin tarinan eräästä tytöstä. Valehtelin. Pesäpallo oli ja tulee aina olemaan mulle se ensimmäinen. Tyttö ei tästä tiedä vieläkään ja taktinen vääräni osui hyvään rakoon. Kokemukseni mukaan pesäpallofanaatikkona esittäytyminen ei saattele kärkietenijää kovin usein kotipesään asti.

Intohimoisena fanina ja divarijyränä seuraan luonnollisesti lajin ympärillä käytävää keskustelua. Milloin ollaan leventämässä lyöntisektoria, milloin siirtämässä etukaarta ja milloin kaivamassa Stigiä pelastamaan laji pahansuopien kendojanarien ja potkupalloilijoiden kynsistä. Enkä puhu siis Tainiosta. Vaikka ideat olisivat hulluja, ei niiden esittäminen satuta ketään. Kannankin oman korteni kekoon ja esitän kahdeksan kehitysideaa, joilla pesäpallo ottaisi kehitysaskelia eteenpäin. Kehitys voi olla mitä vain pelin tekemisestä viihdyttävämmäksi Vimpelin Vedon siirtymiseen KHL:n. Julkaisen ehdotuksia kerran viikossa. Koitan tähdätä lauantaihin, mutta kaikkihan me tiedämme perjantain vaarallisuuden, etenkin vanhan liiton pesäpalloilijat. Palsta tottelee tästä edespäin mielikuvituksettomasti nimeä Kriisipalaveri.

Kriisipalaveri(1/8): Lisää satunnaisuutta otteluihin 

Lähes sarjassa kuin sarjassa kärki- ja häntäpään joukkueiden välinen kuilu on pahimmillaan Mariaanien haudan luokkaa. Sarjan tyvipään joukkueet ovat hukkuneet jo ennen ottelun alkua, tai musertuvat viimeistään ylivoimaisen vastustajan valtavan paineen alla ensimmäisellä jaksolla. Yksi väline valtavien tasoerojen tasoittamiseen on satunnaisuuden lisääminen otteluihin. Tämä on tietenkin hieman keinotekoinen tapa tehdä sarjasta tasaisempi, mutta toisaalta pitkässä juoksussa paremmat voittavat ja heikommat häviävät otteluita. Vaikka Jyväskylä ottaisinkin pitkällä juoksulla Sotkamolta kuokkaan, yksittäiset ottelut olisivat mielenkiintoisempia kun Kirillä olisi edes jonkinlaiset saumat voittaa.

Kuinka satunnaisuutta voitaisiin lisätä?

Yksi satunnaisuutta lisäävä tekijä olisi jakson kutistaminen kolmen vuoroparin mittaiseksi. Mitä vähemmän jakson aikana pelataan vuoropareja, sitä paremmat mahdollisuudet heikommalla joukkueella on yltää jaksovoittoon. Tämä on yksi niistä syistä, miksi kannatan jaksopeliä vuoropelin sijaan. Yhdeksän vuoroparin mittainen ottelu pelaa täysin ennakkosuosikin piikkiin, jolla on tuhottoman paljon aikaa realisoida paremmuutensa. Mitä vähemmän vuoropareja, sitä enemmän satunnaisuutta. Nykyisellä jaksopelillä pajatson tyhjennys on lähes varma jaksovoitto, mutta yhdeksän vuoroparin ottelussa neljä juoksua ei olisi vielä täysi katastrofi. Otetaan pieni esimerkki.

Joukkue A on tehnyt kauden aikana keskimäärin 1,20 juoksua per vuoropari (Sotkamon viime kausi). Joukkue B on puolestaan onnistunut keskimäärin 0,7 kertaa per vuoropari (Jyväskylän viime kausi. Odotettu lopputulos jaksolle olisi kolmella vuoroparilla 3,6 - 2,1, kun neljällä vuoroparilla lukemat olisivat 4,8 - 2,8. Joukkue B saavuttaisi kahdella ylimääräisellä juoksulla kolmella vuoroparilla jaksovoiton, mutta neljällä vuoroparilla kaksi lisäjuoksua riittäisivät ainoastaan tasapeliin. Kaksi juoksua syntyy satunnaisen helposti esimerkiksi ykköstilanteen onnistuneella luukkulyönnillä. Esimerkki on tietenkin hyvin pelkistetty ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta idea varmasti tuli selväksi. Ruletissakin pelaaja voi olla voitolla ensimmäisen tunnin jälkeen, mutta lopulta parempi pelaaja, eli talo, ottaa kyllä omansa. Pesäpallon kannalta olisi tärkeää löytää tasapaino taidon ja satunnaisuuden symbioimiseksi.

Toinen sarjaa tasoittava ja satunnaisuutta lisäävä muutos voisi olla supervuoroparin poistaminen runkosarjaotteluista. Kahden jakson jälkeen siirryttäisiin suoraan kotiutuslyöntikilpailuun, jonka voittaja korjaisi talteen ylimääräisen sarjapisteen. Tämä helpottaisi myös satunnaisten katsojien pelin seuraamista. Supervuoropari, tai mahdollisesti jopa useampi, voitaisiin pitää mukana pudotuspeleissä. Kotiutuslyöntikilpailu on heikommalle joukkueelle supervuoroa suosiollisempi vaihtoehto ja nostaa täten voiton mahdollisuuksia ja samalla tasoittaa sarjan pistetilannetta. Tähän liittyen näkisin ainakin superin peleissä mieluusti nykyisen viiden parin sijaan kuusi paria. Etenkin nuorten pelaajian pienet sisäpeliroolit ovat herättäneet keskustelua ja tämä olisi todella yksinkertainen ja vähän aikaa vievä tapa antaa edes hieman vastuuta, etenkin kun supervuoron poistaminen lisäisi kotiutuslyöntikilpailujen määrää.

Satunnaisuus sopivissa määrin on hyvä asia. Shakissa Sotkamon Jymy voittaisi aina Jyväskylän Kirin, sillä pelistä puuttuu satunnaisuus. Jos pelistä poistettaisiin arpomalla yksi pelinappula 20 siirron välein, kohenisivat Shakki-Kirin todennäköisyydet huomattavasti. Tarinan opetus oli kuitenkin loppupeleissä se, että pesäpallofanaatikkona esittäytyminen tytöille toimii vain tietyissä pitäjissä.

Kuva: kipa90.com

PS: Kuka muistaa mistä kuvassa oleva leppä on kuuluisa ja oliko kyse sattumasta?